Suuret odotukset vähemmistöön helppo kohdistaa.
Ruotsin alkuperäiskansojen saamelaisten pyrkiessä vaatimaan oikeuksiaan heidät kohdataan usein ongelmana ja joutuvat viharikosten kohteeksi. Vaikka saamelaiset tunnustetaan sekä alkuperäiskansana että kansallisena vähemmistönä, heidän oikeutensa eivät ole niin itsestään selvät kuin haluaisimme uskoa. YK on toistuvasti arvostellut Ruotsia siitä, ettei se ole vielä ratifioinut ILO 169 -sopimusta, joka vahvistaa alkuperäiskansojen oikeuksia. Entinen kulttuuriministeri ja sameministeri Alice Bah Kuhnke (MP) totesi vuonna 2015, että sopimus ei ole laatikossa, vaan työpöydällä, mikä myöhemmin johti kampanjaan #passapennan. On ymmärrettävää, jos Ruotsin saamelaiset tuntevat itsensä unohdetuiksi. Nykyinen ministeri Parisa Liljestrand (M) ei saanut yhtään oikein, kun häntä testattiin saamelaistiedoissa viime vuonna.
Vaikka meidän tulisi odottaa enemmän alueesta vastaavalta ministeriltä, Liljestrandsin epäonnistuminen on edustavaa yleiselle tietämättömyydelle. Enemmistöyhteiskunta puhuu harvoin saamelaisista, ja kun saamelaiset kysymykset pääsevät julkiseen keskusteluun, se tapahtuu usein konfliktien valossa. Ja konflikteja on paljon. Yleensä (melkein aina) kyse on maanomistusoikeuksista ja itsemääräämisoikeudesta. Se on juuri aihe 14 alkuperäiskansojen sopimuksessa – kirje, joka pidetään Ruotsin ratifiointiprosessissa. Vähemmistösuojan puolustaminen on helpommin sanottu kuin tehty, kun tahto törmää muihin etuihin. Keskustelun osapuolten lausunnot kuulostavat usein erilaisilta variaatioilta ”tietenkin saamelaisilla on oikeus maahansa, mutta…”.
Yleensä Ruotsi kuuluu YK:n hyväluokkaiseen luokkaan, kun on kyse ihmisoikeuksista. Alkuperäiskansakysymyksessämme näytämme uskovan olevamme poikkeustapaus, ikään kuin Ruotsin alkuperäiskansa olisi ainoa, jonka edut koskaan törmäävät toisiin. Istuminen laakereilla on meidän tapauksessamme siten perusteltua – toisin kuin kun nuo muut kamalat kolonisaattorit tekevät samoin. Poliitikkojen haluttomuus toimia johtaa siihen, että saamelaiset joutuvat leikkuriin. Yleisesti ruotsalaiset ovat nykyään ok saamelaisten kanssa, kunhan he eivät vaadi mitään. Brå-raportin mukaan viime vuonna hyvä tahto romahtaa nopeasti, kun saamelaiset vaativat oikeuksiaan. Viharikot lisääntyvät vastareaktiona, kun vaaditaan oikeuksia maahan ja resursseihin. Raportti vahvistaa myös yhteyden saamelaisten oikeuksien edistymisen ja viharikosten lisääntymisen välillä. Poliittisten päätösten vahvistaessa heidän asemaansa tilanne eskaloituu. Saamelaiset voivat toisin sanoen valita vaatia oikeuksiaan, mutta joutuvat vähintään ottamaan siitä iskun.
Kansalliset vähemmistöt ovat vakiinnuttaneet paikkansa Ruotsin itsekehuksessa, mutta ne ovat häiriötekijä, kun heidän oikeuksiensa tulisi todella merkitä jotain käytännössä. Keskustelu on vahvasti ”me ja he” -sävytteinen. Voimme ylistää saamelaisia osana ”meitä”, mutta heidän oikeutensa pysyvät jotain, mitä ”ne” vaativat. ILO 169 on nyt pölyttynyt eri hallitusten työpöydillä vuosikymmenen ajan, ja on korkea aika valita: joko puolustaa hienoja periaatteitamme käytännössä tai tunnustaa, että Ruotsi ei koskaan ottanut asiaa vakavasti. Tai tee kuten teimme viime vuonna – toivotamme hyvää kansallispäivää ja unohdamme sitten kysymyksen seuraavaan vuoteen asti.
