Kohteen tarkistaminen matalalla lentävistä hirvistä!
Kuva: Janerik Henriksson/TT
Hirvi tuli kuin tyhjästä. Yhtenä hetkenä ajoin vanhalla Citroënillani hiekkatiellä töihin, ja seuraavana valtava olento räjähti pusikoista suoraan eteeni. Jarrutin kovaa, mutta oli liian myöhäistä. Hirvi oli pysähtynyt tien keskelle ja tuijotti rauhallisesti kohti sitä hurjasti lähestyvää vanhaa autoa. Ehkä se mietti juuri kuinka rumia ihmiset ovat, varsinkin ne, joilla on silmät ja suu yhtä pyöreät ja suuret kuin lautasen.
Hirvi kuuli varmasti autossa olevan suurisilmäisen, avosuisen idiootin huutavan hänelle kirouksia avoimesta ikkunasta, kun auto jotenkin ohjautui hänen ohi, missaten hänet ehkä 20 senttimetrillä. Ja se saattoi ehkä naurahtaakin hirvien tapaan, kun vihreä auto ajoi seuraavat 50 metriä tietä pitkin, puoliksi ojassa puoliksi tiellä, repien mukanaan erilaisia kasveja.
Olen ajanut paljon elämässäni. Olen tehnyt seitsemän Amerikan tien matkaa, kattaen noin 40 000 kilometriä. Kaikkina niinä aikoina, kun ajoin 45 eri Amerikan osavaltioiden läpi, kohtasin vain yhden itsemurhaa yrittäneen kanin Texasissa. Norrlandissa hirvet, arktiset jänikset ja jopa linnut jonottavat heittäytyäkseen minkä tahansa ohikulkevan auton eteen.
Olen menettänyt laskun siitä, kuinka monta läheltä piti -tilannetta olen kokenut. Ne, jotka ovat ajaneet Yhdysvalloissa, tietävät, että monet amerikkalaiset ovat huonoja kuljettajia – he ajavat kuin heidän olisi ainoa auto tiellä, jopa vaarallisesti. Pohjoisruotsalaiset eivät ole läheskään yhtä huonoja, mutta he jakautuvat kahteen kategoriaan.
Suurin osa on varovaisia kuljettajia. Nämä ovat niitä, jotka ovat osuneet hirveen. He ryömivät maaseututeitä pitkin 50-60 km/h, kymmenen ylimääräistä ajovaloa palaa jopa täyden päivänvalon aikana, aina valppaina masentuneen hirven varalta, joka on heittäytymässä heidän tielleen.
Mutta he ajavat niin hitaasti, että on epätodennäköistä, että hirvi huomaisi edes, jos he osuisivat siihen. Nämä paikalliset kuljettavat ikään kuin olisivat kuolemattomia. He eivät nauti nopeudesta eivätkä usko olevansa voittamattomia, vaan heidän rauhallinen tahtinsa pitkillä matkoilla antaa vihjeen siitä, että he luulevat heillä olevan ikuisuus aikaa suorittaa matkansa.
Toinen kuljettajatyyppi ei ole koskaan osunut eläimiin tai on osunut niin moneen eläimeen, etteivät enää välitä. He ovat niitä kuljettajia, jotka välttävät ohittamista suorilla teillä, pitäen sitä liian yksinkertaisena. Sen sijaan he odottavat terävän mutkan saadakseen adrenaliininsa virtaamaan ennen kuin kiitävät ohitse 120 km/h. Kuten Isossa-Britanniassa, nämä adrenaliiniaddiktot taipuvat ajamaan valkoisilla pakettiautoilla.
Valkoisten pakettiautojen ulkopuolella pohjoisruotsalaiset näyttävät ajavan hyvin samanlaisilla autoilla. Täällä ei ole juuri ylellisyysautoja, lukuun ottamatta amerikkalaisia autoja. Näin kerran upouuden Porschen Skellefteån keskustassa ja sen ohittaessa ihmiset kääntyivät katsomaan kuin se olisi ollut Agnetha Fältskog ratsastamassa kultaisella yksisarvisella.
Itsemurhaa yrittävät olennot ja liian hitaat/liian nopeat kuljettajat sivuuttaen, pohjois-Ruotsi on paratiisi autoilijoille. Toisin kuin Britanniassa, jos kohde on tunnin ajomatkan päässä, sen saavuttaminen kestää tunnin (lukuun ottamatta hirvi kohtaamisia). Harvoin kohtaat liikenneruuhkia, ellet aja Skellefteån läpi ruuhka-aikaan. Enkä ole koskaan nähnyt tieliikenteen raivoa.
Mutta tarvitsemme hirven tutkan, ja tarvitsemme sen nyt. Tämä on kolumni ja näkemykset ovat kirjoittajan omat. Kolumni julkaistiin alun perin norran.se/english-sivustolla, Norranin englanninkielisellä osastolla.
