Vuonna 2016 pääsiäinen oli elämäni pahin aika. Sain silloin tyypin 1 diabeteksen diagnoosin. Olin juuri aloittanut yläasteen ja kaikki muuttui. En enää tuntenut olevani ”normaali”, joutua jatkuvasti tarkkailemaan verensokeriani, punnitsemaan ja laskemaan kaiken mitä laitoin suuhuni. Joutua pistämään insuliinia vatsaani aina kun söin, join tai verensokerini oli korkea. Minun piti myös pistää insuliinia lonkkaani / reiteeni joka ilta saadakseni hyvän perustason verensokerille. Kaiken tämän lisäksi, tunne siitä, ettei tunne olevansa ”normaali”, ettei tunne olevansa samanlainen kuin muut. Ajatella mitä muut ajattelivat ja sanoivat, oli varmasti pahinta. Saatuaan diabetekseni en enää voinut keskittyä, koulu oli vaikeaa ja menetin fokukseni. Verensokeri vaikutti minuun kokonaan, en saanut koskaan vakaa verensokeriarvoa, mikä teki kaikesta vielä vaikeampaa.
Korkea verensokeri heikentää keskittymistäni ja tulen väsyneeksi ja veteläksi – matala verensokeri tekee minut vihaiseksi, väriseväksi, hikiseksi ja joskus voin jopa menettää kontaktin ympäröivään maailmaan. Jotkut alkoivat pitää etäisyyttä, kun taas toiset tulivat ja leikkivät ystävääni, koska sääli minua. Kaikki tämä muuttui pahaksi kehäksi, ihmiset alkoivat tuijottaa minua ja kaikki tuli vaikeammaksi käsitellä. Jotkut alkoivat pitää etäisyyttä, kun taas toiset tulivat ja leikkivät ystävääni, koska sääli minua. Kaikki mitä tapahtuu, vaikuttaa minuun, ahdistus, stressi, adrenaliini, kaikki, todellakin kaikki, vaikuttaa verensokeritasoihini. Nyt on kulunut melkein kymmenen vuotta ja olen edelleen yhtä epävarma tästä kuin silloin. En voi hallita verensokeriarvojani. Suuri osa siitä, että minulla on vaikeuksia käsitellä sitä, johtuu siitä, miten yhteiskunta on tänä päivänä. Ihmisillä ei ole tietoa ja he pilaavat liikaa tästä sairaudesta. Mennä ruokakauppaan ja kulkea karkkihyllyn ohi voi joskus olla hyvin vaikeaa, koska joskus kuulee ihmisten sanovan ”tulen saamaan diabeteksen tästä”, ”tämä on diabetes”, ja paljon muuta. En todellakaan saanut sitä syömällä liikaa karkkia tai juomalla liikaa juomaa.
Kaikki tämä tekee minut sekä vihaiseksi että surulliseksi, koska se ei todellakaan ole minun syy, että sain diabeteksen, en todellakaan saanut sitä syömällä liikaa karkkia tai juomalla liikaa juomaa. Ei ole monia, jotka tietävät, mikä diabetes on, miten se kehittyy ja mitä tapahtuu. Yhteiskunnan on saatava enemmän tietoa tästä sairaudesta, koska tämä ei ole leikkiä, se on hengenvaarallinen sairaus, jonka kanssa on elettävä koko elämä, enemmän tietoa voi pelastaa ja vahvistaa ihmisten itsetuntoa ja kunnioitusta. Cecilia Byström
